Keksitty sukunimi, hömppää vai hienoa?

Studio55.fi kirjoittaa, että itselleen voi keksiä kokonaan uuden sukunimen, jos tyyliin Virtanen tai Korhonen ei enää naposta. Pariskunta voi aloittaa kokonaan "uuden suvun" uudella sukunimellä.

Esimerkiksi jos neiti Muru menee naimisiin herra Sorsan kanssa, pelkkä Sorsa tai pelkkä Muru voi tuntua tylsältä sukunimivalinnalta. He voivatkin harkita, olisiko kivaa olla yhteiseltä nimeltään Murusorsa tai Mursa. Tai sitten vaikkapa Mäkikallas, Jokirapu, Rallas, Kapu tai... Ihan mitä vain. Kunhan nimi on täysin keksitty tai jo käytöstä poistunut.

Sukunimien keksiminen ei ole minulle mitenkään uusi ilmiö. Ei varmasti monelle muullekaan. Tuntuu vain hassulta, miksi joku haluaisi keksiä päästään sukunimen, koska silloin nimellä ei ole mitään historiaa tai kytköksiä mihinkään. Millainen sukunimi se sellainen on? Tulee olo, että syynä on joko a) itsensä brändääminen ja yksilöllisyyden tavoittelu tai b) perhetraumat ja tarve irtaantua suvusta.

On jännittävää, miten muoti muuttuu ajan mukana, myös nimissä. Itselläni on todella yleinen sukunimi (sitä Virtanen-Korhonen-osastoa). Äidilläni oli puolestaan nuorena todella harvinainen sukunimi ja hän on kertonut kärsineensä siitä. Koulussakin kiusattiin. Hän toivoi saavansa selkeän ja yleisen perussukunimen, joka hukkuisi massaan. Nyt kun hänellä on sellainen Virtanen-Korhonen-osastoon kuuluva nimi, hän nauttii siitä ja sen tuomasta yksityisyydestä suunnattomasti. Enää hän ei erotu sukunimensä vuoksi, vaan on tavallaan anonyymi.

Nykyään ajatellaan aivan toisin päin. Sitä halutaan erottua joukosta ja olla erityisen yksilöllisiä. Se on muodikasta ja tämän ajan trendi. Ajatellaan, että on jotenkin huonoa, jos on yleinen nimi tai jos on monta samannimistä. Hmm. Ehkä tämä ei ole mitenkään yllättävää, kun yhteiskunta on mennyt muutenkin sellaiseen suuntaan, jossa yleisesti arvostetaan enemmän yksilöä kuin yhteisöä.

Yksilöllisyyttä halutaan korostaa nimellä. Ja mikäpä siinä! Kolhoon suuntaan kuitenkin mennään, jos ruvetaankin tavoittelemaan nimellä brändiä. Monen keksityn sukunimen taustalla voi olla eräänlainen itsensä brändäys: halutaan erottautua esimerkiksi työmarkkinoilla ja jäädä mieleen. Minusta on hiukan kammottava ajatus, että heittäytyisin niin markkinahyödykkeeksi, että brändäisin itseni nimeä myöten. En halua olla tuote, jota lobbaan ympäriinsä. Jos nimi kuulostaa liian keksityltä, siihen voi tulla sellainen kaiku, että kyse onkin firmasta ja tuotteesta, eikä nimestä. Eikö se tunnu aika kylmältä?

Sekin ärsyttää, jos keksitään väkisin ulkomaalaiselta (lue: hienolta) kuulostavia nimiä. Mikä vika on äidinkielessämme? No, ei mikään! :) Suomen kieli kunniaan!

Tietenkin on todella tasa-arvoinen ratkaisu, jos sekä mies että nainen luopuu nimestään ja vaihtaa yhteiseen uuteen nimeen. Nimenmuutos vaikuttaa kuitenkin identiteettiin ja on mälsää, että aina oletetaan, että nainen on valmis muuttamaan identiteettiään miehen vuoksi. Miksei mies muka pystyisi siihen? 

On todella hienoa, että on olemassa ne pari prosenttia pariskunnista, joissa mies on ottanut naisen sukunimen! Hatunnosto! Erityisesti miesten hegemonia sukunimen suhteen pistää silmään silloin, kun naisella on kaunis sukunimi, joka on katoamassa käytöstä. Silti mies voi sokeasti vaatia, että naisen pitää ottaa Virtanen-Korhonen-osaston sukunimi, koska näin kuuluu olla. 

Itselleni nimen aidot kytkökset sukuun tai paikkakuntaan ovat niin merkityksellisiä, etten voisi kuvitella ottavani päästä keksittyä nimeä. Haluan, että nimellä on jokin tausta ja jokin historia. Haluan kuulua johonkin suureen jatkumoon, enkä halua olla jatkumon aloittaja valitsemalla nimekseni Murusorsa.

Tietenkin alun perin kaikki nimet ovat keksittyjä tavalla tai toisella, mutta tarkoitan, että haluan kuulua jonkinnäköiseen sukupuuhun, josta näen, miten nimi muodostuu ja mihin porukkaan minä "kuulun".

Mitäs te tuumaatte tästä? Olenko ihan liian perinteinen tai jyrkkä nimiajattelussani?

Mitä kaikkea te luulette, että nimenvaihdoksen taustalla voi olla, kun nimi onkin keksitty? Ehkä olen väärässä omissa arvioissani ja syynä onkin pelkkä mielikuvituksella iloittelu.