Kuka seisoo alttarin toisella puolen?

Meille ei ole yhdentekevää, kuka pappi meidät vihkii. Itse asiassa olen vähän jännännyt, kuka se mahtaa olla.

Kuukkeloin Salon seurakunnan Perniön alueen pappeja ja vaihtoehtoja ei ole monia. Lisäksi ei voi koskaan tietää, jos vihkimisen hoitaakin joku kesäpastori. Salaa vähän toivoin yhtä pappia juuri meidän häihimme (vaikken edes tunne häntä) ja kas, soitto seurakuntaan paljasti, että juuri tuo pappi on varattu meille! Jee! Ihanaa!

Tässä sitä sitten seistään ja puristetaan pikkurilliä!
Kuva: Teijonkirkko.fi

Sulho aikoo kuitenkin vielä soittaa papille ja "puhutella häntä", jotta tiedämme, mikä hän on miehiään. :D Onko tää normaali asetelma?? Haha! :D Jos ilmenee, että pappi ei soveltuisikaan vihkimään juuri meitä, pyytänemme viimehetken kiireessä jonkun tuttavapiirin papin meitä vihkimään.

Uskon kuitenkin, että tuo perniöläinen pappi sopii meille. Kyseessä on julkisuuttakin niittänyt nuori teologi, joka on esittänyt kritiikkiä vanhoillislestadiolaisia opinkäsityksiä vastaan. Hän kuvaa itsekin olevansa vanhoillislestadiolainen, vaikka on evankelisluterilaisen kirkon pappi (juu, tiedän, että myös lestadiolaiset kuuluvat virallisesti ev.lut.-kirkkoon). Tämä on mielestäni hieman hämäävää, koska omasta näkökulmastani lestadiolainen usko eroaa olennaisesti evankelisluterilaisesta ja aiheuttaa omassa päässäni ristiriitaa. Toisaalta hän on kritisoinut joitakin vanhoillislestadiolaisuuden epäkohtia. Hmm, vaikea sanoa. Erityistä plussaa on, että hän antaa itsestään sellaisen kuvan, ettei purematta niele asioita ja etsii todella sitä totuudellista sanaa.

Toivon, ettei pappi vain suorittaisi platonisesti vihkikaavaa. Hyvä vihkipappi on selkeä puhuja, joka tuo vihkipuheeseen tunnetta, aitoa sisältöä ja persoonallisuutta. Toisaalta olemme päivän toinen vihkipari, joten häntä voi jo vähän uuvuttaa siinä vaiheessa. Noh, ei se mitään. Edelleen kaikista tärkeintä on, että joku pappi ylipäätään saapuu paikalle ja pääsemme sanomaan tahdon <3

Sukunimikriisi

Enää kuukausi ja päivä aikaa häihin ja nyt olen kehittänyt itselleni sukunimikriisin.

Tähän mennessä olen ajatellut ottavani miehen sukunimen sen enempää asiaa pohtimatta. Nyt viimeiset kolme päivää olen kuitenkin haikaillut äitini tyttönimen perään. Olen suunnitellut vaihtavani sukunimeni äitini tyttönimeen suunnilleen kuluneet 10 vuotta saamatta mitään aikaiseksi ja nyt jotenkin jysähti, että tuo nimi ei ole ikinä enää vaihtoehto, jos otan mieheni nimen. Tarkoitus ei ole vaihtaa nimeä enää koskaan häiden jälkeen.

Haluaisin jotain omaa ja jotain joka kertoo juuri minun juuristani. Nykyinen todella yleinen sukunimeni ei ole sukuni alkuperäinen nimi, vaan siihen liittyy erikoinen tarina, jota en avaa tässä sen enempää. Siksi olen aina kipuillut "oikean" sukunimen puutteen vuoksi. Jos otan miehen nimen, minulla ei taaskaan ole "omaa" sukunimeä.

Äidin tyttönimi on yksinkertainen ja harvinainen. Se on sidottu tietylle alueelle ja karjalaisiin sukujuuriin. Haluaisin vaalia nimeä. Miehenkin nimi on karjalainen, mutta se ei ole minun sukuni nimi. Äitini nimi viittaa juuri siihen, mistä minä olen osaltani lähtöisin.

Jollekulle muulle tämä voi olla yhdentekevää, mutta itse olen aina arvostanut juuriani sekä äidin että isän puolelta. Minulla on vähän tavallista suomalaista poikkeavammat sukujuuret, koska olen isän puolelta inkeriläinen. Olen siitä ylpeä, mutta harmikseni tausta ei näy nykyisessä sukunimessäni. Jos se näkyisi, en varmasti edes harkitsisi luopuvani sukunimestäni.

Häihin on enää silmänräpäys aikaa, enkä ole ehtinyt rauhassa käsitellä ajatuksiani tämän suhteen. Minkä sukunimen oikein otan? Mitä todella haluan? Minusta olisi myös kiva, että perheellä olisi yhteinen sukunimi ja minulla sama nimi kuin lapsillani. Tosin ei se ole mitenkään välttämätöntä.

Onko sitten niin, että elän koko elämäni ilman "omaa" sukunimeä? Sanotaan, että ei nimi miestä pahenna, eikä varmasti naistakaan, mutta olisihan se kiva, että nimellä olisi jokin merkitys itselle, nimenkantajalle.

Blogin nimeksi Vollo-morsian?

Siis miten tämä naimisiinmeno voi ottaa niin koville? Kävimme eilen sukulaisten luona Teijolla ja samalla pyörähdimme autolla ihan vain siinä kirkon juurella. Kilometriä ennen Teijon keskustaa mua alkoi jännittää ihan kauheasti tuleva hääpäivä. Kaikki alkoi tuntua niin todelliselta. 

Ottaen huomioon, että häihin on vielä 1 kuukausi ja 4 päivää, ei ehkä tarvitsisi olla nyt vielä vatsa aivan solmussa.

Kirkon juurella aloin spontaanisti kyynelehtiä :D En kestä! Miten tämä voi olla näin itkettävää jo nyt? Mies ehdottaa, että vaihtaisin blogin nimeksi Vollo-morsian.

Taisin eilen tajuta, miten rankka itse hääpäivä todella on. Siis rankka henkisesti! Osasin kyllä ajatella, että hyyyvin todennäköisesti kyynelehtisin kirkossa, mutta eeeei, minä itken varmasti jo matkalla kirkkoon ja kirkon juurella ja kirkon ovilla jajaja... Häiden pitäminen juuri Teijon kirkossa ei helpota asiaa YHTÄÄN, vaan lisää tapahtuman tunteikkuutta. Nyt kaduttaa, etten valinnut jotain tuntematonta kirkkoa tai paikkakuntaa, johon mulla ei olisi mitään tunnesiteitä. Nyt tämä kaikki on jotenkin niin koskettavaa ja kaunista, etten selviä.

Oikeasti, miten selviän?!?!? Miten morsiamet ikinä selviää tämmösistä jutuista? Joko itken kuin pieni vesiputous tai olen hysteerisen kankea jännityksestä. Täytyy olla mieletön supernainen, että pystyy kävelemään kirkon käytävää rennon aurinkoisesti hymyillen!

Miten jännitystä ja tunnekuohua voisi hääpäivänä lievittää? Vinkkejä?

Häissä ei ole kyse vain hankinnoista

Minua harmittaa, miten hääblogeissa häistä tulee niin pinnallinen vaikutelma. Olen vasta aloittanut tämän blogin ja silti vaikuttaa siltä ihan kuin kaikessa olisi kyse vain hankinnoista.

Häissä ei ole kyse vain hankinnoista!

Tärkeintä on, että on löytänyt sen oman rakkaan, jonka kanssa saa jakaa elämänsä. Sen Oikean löytäminen ei ainakaan minulle ollut helppoa.

Olen ikionnellinen, kun saan puolisokseni miehen, jolla on samat arvot kuin minulla ja samoja tulevaisuuden haaveita kuin minulla. Miehen, jonka kanssa on hyvä olla, joka tukee ja ymmärtää mua ja josta saan olla ylpeä <3

Itse asiassa onni on potkaissut mua melkoisesti, kun toi tämän miehen mun elämääni! :)

Häissä minulle tärkeintä on kirkko-osuus. Siinä lupaamme Jumalan kasvojen edessä rakastavamme toisiamme ja pysyvämme toistemme rinnalla niin kauan kuin elämme.

Se ei ole mikään pieni lupaus! Minun on kuitenkin helppo luvata se, koska olen niin varma valinnastani. Juuri tämän miehen kanssa voin ja haluan luvata niin :)

Itse juhlaosuus ei ole mulle niin merkityksellinen. Saanko olla rehellinen ja kertoa, että en yleensä viihdy häissä? Niissä on mielestäni yleensä tosi tylsää (älkää loukkaantuko, jooko). Siksi panikoin omistakin häistä, sillä toivon, etteivät meidän vieraat (ja morsian itse) tylsistyisi kuoliaaksi.

Meidän hääjuhlistamme toivon tulevan rento tilaisuus. Ympäristö on kaunis ja pihalla (meren rannassa) voi ottaa vaikka aurinkoa, jos sää sallii.