Hääpäivänä: Vihkiminen ja vajaa havainnointikyky

Valitsin huolella häämarssit meidän häihin. Stressasin, miten häämarssimusiikki saa mut aina itkemään, ja ajattelin, että hajoan heti, kun musiikki alkaa soida. Tämä oli yksi suurimpia huoliani koko häissä.

Sitten kävikin niin, että h-hetkellä en edes kuullut musiikkia! Mulla ei ollut hajuakaan, mitä kanttori soitti tai soittiko se ylipäätään jotain. Haha! :D Häävideo paljasti, että kyllä, kanttori soitti juuri sitä, mitä piti.

Mä pidän tästä kuvasta ihan kauheasti, kun mulle tulee
tosta hassusta pönötyksestä mieleen joku
1800-luvun historiallinen hääkuva!
Kuva: Karina Boissonnier

En myöskään nähnyt kirkossa muita kuin sulhon, mun äidin, papin ja sulhon pikkusiskon, joka seisoi kaason paikalla. Kysyin jälkikäteen veljeltäni, missä se istui kirkossa. Se vastasi yllättyneenä, että siinä eturivissä (mun äidin vieressä). Aijaaah, joo, mulla ei oikein toi asioiden havainnointi pelannut kirkossa. En myöskään nähnyt oikealla seisovaa bestmaniä ja hänen takanaan istuvia morsiuslapsia. Mun piti jälkikäteen erikseen kysyä, istuivatko ne lapset siellä, missä piti... :D Kuulemma istuivat. Poiskävellessä yritin tietoisesti katsoa vähän kaikkia päin, mutta todellisuudessa en nähnyt mitään. Taisi vissiin vähän jänskättää!

Sen sijaan kuulin kyllä papin puheen, ja muistankin sen oikein hyvin. MEGAsuureksi yllätykseksi pystyin aivan sujuvasti laulamaan Suvivirren äänen värähtämättä kertaakaan. Siis mua ei itkettänyt YHTÄÄN kirkossa. Uskomatonta!!! Olin niin kierroksilla, että hymyilin mennen tullen. En edes mitään irvistyshymyä, vaan ihan aitoa hymyä! Juuri niin kuin toivoin. Vielä hetki sitten valittelin täällä, miten tulen olemaan vollomorsian, kun mieluummin olisin aurinkoinen ja iloinen morsian.

Tässä sitä mennään uunituoreena avioparina!

Olin ihan satavarma vollotuksestani, mutta sitä ei todellakaan tiedä etukäteen, miten reagoi vihkihetkeen. Kun kesäkuussa kävimme jumalanpalveluksessa kuulemassa meidän kuulutuksia, siellä laulettiin Suvivirsi, enkä pystynyt liikutukseltani laulamaan sitä kuin hetken. Ajattelin, että meidän vihkiäiset olisi viimeinen paikka, missä pystyisin laulamaan yhtään mitään! Mutta näin se elämä yllättää. Ihan itse saa yllättää itsensä, eheh! :)

Parasta vihkimisessä oli, kun sulho kääntyi erikseen mua kohti sanoakseen tahdon. Oli jotenkin merkittävää, että sulho sanoi sen mulle, eikä papille. Tykkäsin myös siitä, että sulho piti mun kädestä kiinni koko toimituksen ajan. <3

Mua harmitti papin ekstra-lyhyessä puheessa se, ettei se sanonut meistä mitään muuta henkilökohtaista kuin "olette tunteneet toisenne jo jonkin aikaa". Annoimme kyllä tapaamisessa aineksia muutamalle henkilökohtaisellekin lauseelle. Missään tapauksessa ei olisi ollut tarpeen kertoa mitään elämäntarinaa, mutta ehkä pari kokonaista lausetta meistä olisi tehnyt puheelle terää.

Hääauto in action. Kuva: Karina Boissonnier.

Kun meidät oli vihitty, Teijon kirkossa ei ollut paikkaa, minne voisimme kävellä odottamaan vieraiden siirtymistä pihalle. Kanttori ehdotti, että olisimme vihkimisen jälkeen jääneet seisomaan paikallemme ja antaneet vieraiden lähteä ensin, mutta musta se oli ihan tylsä ajatus. Ensinnäkin kaikki haluaa nähdä onnellisen parin kävelevän pitkin käytävää ja toisekseen kukaan ei olisi tajunnut lähteä, jos pari vain seistä toljottaisi alttarilla. :D Pappi ehdottikin, että kävelemme saman piharakennuksen taakse, jossa odottelin vihkimisen alkamista. Näin teimmekin. Kun sitten vieraat odottivat pihalla riiseineen, kävelimme vieraiden luo piharakennuksen takaa.

Riisisade oli hauska! Voi jestas, miten paljon riisiä saimme niskaamme! :D Avioliitto alkoi kirjaimellisesti poimimalla riisiä sulhasen tukasta. Pysähdyimme Mathildedalin rantaan odottamaan vieraiden siirtymistä juhlapaikalle, ja sain varistella kukkakimpustani kunnon kasan riisiä. Hiuksista vain lennähteli riisiä. Siinä kun seisoimme, vastaan käveli nainen ja pikkutyttö. Pikkutyttö hihkaisi: "Katso, prinsessa!" Nainen korjasi, että morsian. Haha, joo, hei vaan.

Meillä ei ole yhtään kuvaa tästä kyltistä hääauton takaikkunassa,
joten tässäpä kyltti kuvattuna parvekkeella 2 viikkoa
häiden jälkeen. Aika hyvin on vihta pysynyt kasassa.

Hääautona toimi lopulta mun Toyotani, koska se vanha Cadillac, jota meille kaavailtiin, oli juurikin sitten korjattavana meidän hääviikolla. Loppujen lopuksi tuntuu siltä, että oli aivan sama, mikä auto oli alla. Tärkeintä oli, että pääsimme perille juhlapaikalle.

Toyotan takaikkunassa oli sulhon askartelema kyltti, jossa luki Vastavihityt. Koristeteemana oli vasta/vihta ja koivunlehdet. Turkulaisena mulle vihta on vihta, mutta kun sulhon juuret on idässä, niin sille vihta on vasta. Tästä saatiin kivaa sanaleikkiä kylttiin. Vasta-sanan vieressä oli pienen pieni sulhon tekemä vihta (aidoista koivunoksista).

Hääpäivänä: Valmistautuminen ja mega-alkujännitys

Meillä oli aivan upeat ja ihanat häät! Ennen kirkkoon astumista ei kuitenkaan ollut niin upea ja ihana fiilis, koska JÄNNITTI. Tässä kertomus hääpäivään valmistautumisesta ja alkujännityksestä. Alkaa melkein jännittää uudestaan, kun kirjoittaa tätä, eheh!

Nukuin häitä edeltävän yön tooosi huonosti. Kävin ihan kierroksilla paniikkiaskarteluista, pakkaamisesta, viime hetken koristeluista juhlapaikalla, istumajärjestyksen tekemisestä lonkalta ja kiireen tunteesta. Ensin en saanut unta, sitten heräsin viideltä ja sitten seitsemältä. Aamulla harmitti, kun silmät oli punaiset väsymyksestä ja olisin halunnut olla reipas kirkassilmä. Sääli, ettei punaisia silmämunia voi meikata piiloon :D Tökkäsin piilarit silti rohkeasti päähän, ja vaapuin ihan koomassa kampaajalle. Onneksi se tarjoili mulle kahvia. ;)

Kampauksen teon ajan olin niin väsynyt, että oisin halunnut vain pitää silmiä kiinni. Kun siirryttiin meikkiin, aloin heräillä. Mitä valmiimman näköiseksi tulin, sitä enemmän alkoi jännittää. Jännitys aiheutti myös loppuvaiheessa negatiivisuuden puuskan, koska valmis kampaus, meikki ja valkoinen hääkolttu sai mut tuntemaan oloni isoksi kermakakuksi, eikä tuntunut yhtään kauniilta. Nolotti odottaa kyytiä Salon keskustassa kermakakuksi pukeutuneena... Onneksi tämä oli vain hetkellinen ahdistustila ja myöhemmin tuntui jo nätiltä! :D

Tässä sitä tavattiin sulhon kanssa ja yritettiin
poseerata ennen vihkimistä huonolla menestyksellä.
Jännitti liikaa ja muurahaiset vipelsi pitkin mekkoa. :D
Kuvaaja: Karina Boissonnier

Meillä oli tarkoitus ottaa potrettikuvia ennen vihkimistä, mutta eihän siitä tullut mitään. Alun perin kuvia oli aikomus ottaa nimenomaan vihkimisen jälkeen, mutta vaihdettiin viimetingassa suunnitelmaa sillä perusteella, ettei vieraiden tarvitsisi odottaa ja että meikki ja hiukset ois vielä hyvät siinä vaiheessa. VIRHE.

Olin niin jännittynyt, että kuvauksessa oli vain vaikea olo eikä hymyilyttänyt yhtään. Teijon kirkolla on tosi paljon muurahaisia ja ne kiipesivät mulla puoliväliin helmaa (ihan oikeasti). Yksi meni kenkään ja pisti... Siinä kun kaivelin kenkääni, päätettiin suosiolla kuvata vasta vihkimisen jälkeen.

Olin kuitenkin tosi tyytyväinen siihen, että sulho näki mut ennen vihkimistä. Kun nähtiin, mulla nousi kyyneleet silmiin ja tuli pieni tunnekuohu. Jos tunnekuohu olisi tullut kirkossa, olisin varmaan itkenyt koko matkan alttarille. Nyt jännitys vähän lieveni, kun nähtiin etukäteen. Silti piti odottaa vielä PUOLI TUNTIA, että vihkiminen alkaisi. Jouduin seisomaan paineissa piharakennuksen takana "piilossa" ja oli helle ja muurahaiset juoksenteli edelleen pitkin mun hääpukua. Onnistuin varmaan ekstra-hermostuttamaan morsiuslapset jännitykselläni. Kaiken huipuksi vieraat olivatkin vieneet autonsa sellaiseen parkkiin, josta kävelytie vei suoraan siihen mun "piilopaikkaan". Eli joka ikinen vieras näki mut seisomassa siellä ennen vihkimistä... :D

Kuulostaa hiukan tuskaiselta, mutta tämän jälkeen kaikki sujui aivan mahtavasti. Kun VIHDOINKIN pääsin pois seinän takaa piilosta ja sain astua kirkkoon, olin NIIN onnellinen, että jännitys suli. Olin niin huojentunut, että homma alkoi vihdoinkin pelittää ja asiat alkoivat edetä, että hymyilin mennen tullen ihan innoissani! :) Sen jälkeen ei enää jännittänyt yhtään ja fiilis oli katossa! Olin vain TOSI ILOINEN koko ajan! <3

Woo, rouva täällä!

Tätää! Tässä sitä nyt ollaan: Bling-bling-ROUVA! <3 Anteeksi pieni blogihiljaisuus, mutta mun piti ehtiä naimisiin ja sitten vähän lomailla sen perään! :)

Hiii! Me mentiin naimisiin!
Kuvaaja: Karina Boissonnier
(kuvia ei saa kopioida!)

Häät oli ihanat! Ne oli juuri sellaiset rennot ja iloiset, mitä toivoinkin. Päivälle sattui loistosää. Itse asiassa Salo oli Suomen helteisin paikka 26,6 asteellaan juuri meidän hääpäivänä 13.7.2013. Hihii, mutta sitähän me tilattiinkin.

Harmi, että unohdettiin tilata hyvät säät myös seuraavalle viikolle, koska meidän häänollausviikko Itä-Suomessa oli hyytävä! Asteita oli noin 10-13 ja sen lisäksi sadetta, pilvistä ja tuulta. Eipä tullut otettua aurinkoa mökin ihanalla pihalla, ei. Kerran sentään käytiin saunasta uimassa. Onneksi mökki oli upea! Mökissä oli sähköt, vesi, suihku ja sisävessa sekä paljon tilaa olla, niin eivät huonot kelitkään kovasti haitanneet.

Suurin uutinen on tässä: EN ITKENYT HÄISSÄ! Siis mitä ihmettä! Niin paljon häiden tunnepitoisuus ja häämusiikki ovat nyyhkyttäneet mua jo etukäteen, että en voi oikein uskoa todeksikaan, etten itkenyt!

Itse asiassa hymyilin koko päivän heti siitä lähtien, kun astuin kirkon ovesta sisään. Sitä ennen jännitin ihan hulluna.

Tulevissa postauksissa käyn läpi häitämme. Sen jälkeen aion kirjoittaa potentiaalisista häämatkasuunnitelmistamme. :)

Tervetuloa lukemaan nyt näin häiden jälkeen, miten kaikki sujui, millaset fiilikset oli ja mitä kaikkea tapahtui päivän aikana!

Terkuin,
Bling-bling-rouva

Ehdoton ei häähulluudelle ja kaasolle

Hyyyvin monet naiset muuttuvat monstereiksi ennen häitään. Pelkään ihan tooodella paljon, että mullekin käy niin. Toivon tietenkin, että ei, koska hääjutut ei ole mulle niin tärkeitä, mutta silti olen nähnyt sen tapahtuvan tutuille täysjärkisille naisille niin monta kertaa, etten voi vannoa, josko minäkin olen niitä.

Note to self: vältä tätä.

(Kuva: haahullu.blogspot.fi)

Keitä niitä?

No niitä, joilla menee suhteellisuudentaju täysin ja jotka alkavat järjestää häistään jotain vuosisadan spektaakkelia, jossa vain minäminäminä olen tärkeä ja minunminunminun tarpeeni menevät kaikkien edelle. Samalla suututetaan mummot ja kummit, tuhlataan rahaa aivan silmittömästi, kuvitellaan, että häät on jonkinlainen näytös ja että morsiamen kuuluu olla päivän keskipiste. Lisäksi niiden kuvitelmiin kuuluu, että kaikkien pitää alinomaa olla kiinnostuneita keskustelemaan häistä ja morsiamen tarpeista. Ehkä tarpeen on myös pienet itkukilarit, jos ruusukimpun sävy ei olekaan persikka, vaan oranssi. Luin kaiken huipun tässä yksi päivä netistä: morsian oli määrittänyt kaasojensa kynsilakkojen värit!!! *itkee ja nauraa*

Hei oikeasti, ne on vain häät. Samalla tavalla monella meistä on yo-juhlat tai syntymäpäivät tai rippijuhlat, eikä kukaan (yleensä) kilahda niistäkään. Miksi sitten häiden takia pitää menettää järkensä?

Miksi morsian unohtaa, että ei, morsian ei todellakaan ole päivän keskipiste, vaan he, morsian ja sulhanen, juhlivat suurta päiväänsä YHDESSÄ? Ja minne unohtuu, että kyseessä on nimenomaan JUHLAT, eikä mikään teatteriesitys, jossa kaiken pitäisi mennä jonkinlaisen käsikirjoituksen mukaan? Juhlissa iloitaan ja ollaan rennosti, miksi sitten häissä tämä tuntuu olevan mahdottomuus? Mikä ******** niitä oikein vaivaa?

Ja ei, morsiamen ei todellakaan tule sanella, miltä hänen ystäviensä kuuluu näyttää. Kai jokainen on sen verran oma persoonansa ja omaa sen verran itsekunnioitusta, että osaa juuri ja juuri pukeutua fiksusti ja itseään miellyttävästi juhliin? Morsiamen ei todellakaan tarvitse valita sävy sävyyn sopivia vaatteita ystävilleen, kuten suuressa ja ihmeellisessä Ameriikan maassa. Asumme Suomessa.

No niin, tämän avautumisen jälkeen totean, että kyllä, pelkään ihan kamalasti, että muutun yhdeksi niistä. Mies sanoo, että bridezillan oireita on jo ilmassa. Apua! 112!

Juuri tämän vuoksi minulla ei ole kaasoa. En halua koskaan kellekään kaverilleni tehdä niin, että hän joutuisi kärsimään minun häähulluudestani. On itse asiassa suuri ystävyydenosoitus olla pyytämättä ketään kaasoksi. Tämä merkitsee, että hei, välitän teistä todella, enkä ota riskiä siihen, että höykytän teitä silloin, kun minun itse asiassa pitäisi napata se sininen pilleri. Minulle on valtaisan tärkeää, ettei minulla ole kaasoa. Joudun silti pyytämään käytännön apua ystäviltä hääpäivänä, esimerkiksi hääpuvun päälle laittamisessa, mutta kaasoa minulle ei toooodellakaan tule. Toivottavasti ei myöskään häähulluutta.

Häämasennus, onko sellaista?

Mulla on kriisi. Itse asiassa tuntuu, että mulla on joka päivä jonkinlainen kriisi :D Onko tämä tavallista morsiamille tai häähulluille? Vai onko tämä enemmänkin Rölli-morsiamen ongelma? Meinaa masentelin taas oikein huolella eilen. Oli olo, että en pidä mistään häihin liittyvästä. En edes niistä kivoista ja kauniista hankinnoista, joita on jo tehty ja joista olen innoissani vouhottanut.

Kuva: thebudgetsavvybride.com

On se hyvä, että häät on jo pian, niin en ehdi hommaamaan kriisin keskellä tyyliin kolmatta hääpukua "nostattamaan fiiliksiäni". Kyse ei nyt ole hankinnoista, vaan jostain pinkeästä stressitilasta, jonka keskellä kärvistelen uupuneena.

Kaiken huipuksi olen sivusilmällä seurannut Lovebirdsin Facebook-päivityksiä ja myyntiin tulee koko ajan kivempia ja kivempia mekkoja (lue: enemmän sellaisia, joita toivoin löytäväni). Oikeasti: nyt kaikki morsiamet luvataan yhdessä, että hääpuvun oston jälkeen kukaan ei enää mene katsomaan liikkeisiin eikä nettisivustoille yhtään uusia mekkoja. Sitä sitten vain ollaan ja tyydytään siihen mekkoon (/mekkoihin), joka on tullut jo hommatuksi. Loppujen lopuksi ne kaikki mekot on ihan samanlaisia: hääpuku on hääpuku.

En tajua, mikä mua vaivaa. Tai siis tajuan: mulla on paineita siitä, että olen järjestämässä häitä, mutta en pidä häistä, joten en osaa järjestää sellaisia. Kaikki mielikuvitus ja hauskat persoonalliset ideat on tällä hetkellä kadoksissa jossain maanraossa, koska en pääse irti siitä ajatuksesta, millaiset meidän häiden pitäisi olla kaikkien normien ja perinteiden mukaan. Mä olisin halunnut jotain erilaista, jotain omannäköistä.

Toisaalta jos ajatellaan myönteisesti, meillä on maailman kaunein hääjuhlapaikka. Olen tosi tyytyväinen paikkaan. Lisäksi mulla on oikeasti ihan tarpeeksi kaunis hääpuku ja todennäköisesti näytän hääpäivänä ihan ihmiseltä, vaikka nyt ei siltä tuntuisikaan. Lisäksi juhliin on tulossa kaikkia rakkaita ihmisiä. Ihmisiä, joiden todella toivon olevan paikalla. Kaikkein tärkeimpänä on tietenkin vihkiminen: se, että pääsen naimisiin maailman ihanimman miehen kanssa. Niin, että ei tässä asiat nyt niiiin huonosti olleetkaan.

Ehkä jos ottaisin hiukan rennommin hääajatusteni kanssa ja antaisin asioiden vain mennä sillain go with the flow -asenteella? Mua on ihan selkeästi alkanut jännittää häät ihan todenteolla. Nyt en enää usko, että mua edes itkettää kirkossa.Olen varmaan vain niin paniikissa, että saan tyyliin hengittää johonkin paperipussiin jo viikkoa ennen h-hetkeä...

Muistan kaukaisesti, miten selitin kaikille vielä maalis-huhtikuussa, että en todellakaan aio stressata häistä ja mulle on ihan sama, miten mun hiukset on, jne. Miten tuo kuulostaa niin kaukaiselta? Hädin tuskin enää muistan sitä. :D

Tasan kuukausi häihin, iiiiik!

Tasan kuukauden päästä astelen alttarille. Se tulee niin äkkiä, apuva... Vielä muutama kuukausi sitten ajattelin, että häihin on ikuisuus.

Mitä vähemmän päiviä, sen suurempi jännitys ja paniikki. Vaikka mitä tässä edes pitäisi panikoida?

Tehtävälistalla vielä jäljellä:

• sulhasen puku
• vihkisormus ei ole vieläkääään saapunut, ja olen nähnyt sormuksesta jo kahdesti unta, miten lopputulos on ihan soikean silmän mallinen ja pehmeä ja soikean terävässä kulmassa killuu timantti :D
• paikkakortit ja ohjelmat
• pöytien koristelun päättäminen
• soitto papille, tarkistetaan, kuka se on ja milloin voidaan harjoitella + kanttori?
• soitto seurakuntaan: saako heittää riisiä?
• opetella häävalssi (sulhanen saa opettaa mua olohuoneessa, jos valssi oikeasti tanssitaan)
• miettiä illan ohjelmaa ja musiikkia
• päättää korut hääpuvun kanssa
• selvittää juhlapaikan kanssa, miten vieraat mahtuvat juhlapaikalle
• päättää, millainen kakku halutaan ja olla yhteydessä pitopalveluun
• tehtävienjako
• juomien hakeminen laivalta
• istumajärjestys

Mahdoinko unohtaa jotain listasta? Miten siitä tuli noin pitkä, vaikka tuntuu, että homma on jo ihan hallussa??

Meille taitaa kyllä tulla melko erikoiset häät! Ensin morsian pillittää kuin viimeistä päivää kirkossa ja konttaa pitkin käytävää alttaria kohden, kunnes juhlapaikalla vieraat istuu intiimisti sylikkäin tilanpuutteen vuoksi. Äiti lupasi pitää puheen juhlissa. Siitä tulee kuulemma sellainen, että ensin se poraa viisi minuuttia, jonka jälkeen kaikki saa yhtyä mukaan itkuun. Ahahahaa :D Mielenkiintoista luvassa!

Oikeasti tilanne juhlapaikan suhteen on ihan hallinnassa: kaikki kyllä mahtuu juhlapaikalle. Mulla on maailman ihanin mies, joka hoitaa tilanpuuteasian. Oikeasti mun ei edes tarvitsisi ajatella koko juttua, koska tiedän, että sulho hoitaa homman kotiin <3

Blogin nimeksi Vollo-morsian?

Siis miten tämä naimisiinmeno voi ottaa niin koville? Kävimme eilen sukulaisten luona Teijolla ja samalla pyörähdimme autolla ihan vain siinä kirkon juurella. Kilometriä ennen Teijon keskustaa mua alkoi jännittää ihan kauheasti tuleva hääpäivä. Kaikki alkoi tuntua niin todelliselta. 

Ottaen huomioon, että häihin on vielä 1 kuukausi ja 4 päivää, ei ehkä tarvitsisi olla nyt vielä vatsa aivan solmussa.

Kirkon juurella aloin spontaanisti kyynelehtiä :D En kestä! Miten tämä voi olla näin itkettävää jo nyt? Mies ehdottaa, että vaihtaisin blogin nimeksi Vollo-morsian.

Taisin eilen tajuta, miten rankka itse hääpäivä todella on. Siis rankka henkisesti! Osasin kyllä ajatella, että hyyyvin todennäköisesti kyynelehtisin kirkossa, mutta eeeei, minä itken varmasti jo matkalla kirkkoon ja kirkon juurella ja kirkon ovilla jajaja... Häiden pitäminen juuri Teijon kirkossa ei helpota asiaa YHTÄÄN, vaan lisää tapahtuman tunteikkuutta. Nyt kaduttaa, etten valinnut jotain tuntematonta kirkkoa tai paikkakuntaa, johon mulla ei olisi mitään tunnesiteitä. Nyt tämä kaikki on jotenkin niin koskettavaa ja kaunista, etten selviä.

Oikeasti, miten selviän?!?!? Miten morsiamet ikinä selviää tämmösistä jutuista? Joko itken kuin pieni vesiputous tai olen hysteerisen kankea jännityksestä. Täytyy olla mieletön supernainen, että pystyy kävelemään kirkon käytävää rennon aurinkoisesti hymyillen!

Miten jännitystä ja tunnekuohua voisi hääpäivänä lievittää? Vinkkejä?